Kun miulta kysytään, et “mikä on elämäsi seikkailu?”, ni ei tule mitään tiettyä reissua mieleen. Onnekseni tää ei johu siitä, etteikö melkei 30 ikävuotta kolkutteleva henkilö ois ehtiny kokemaan ties jonninmoisia seikkailuja tähänastisen elämänsä aikana, vaan siitä et tulkitsen tuon kysymyksen tällä erää jostain
Ylläs-Pallas-Vaellus 2018. Kuva: Heikki Sulander
syystä pintaansa syvällisemmäksi. Lähen siis kliseiden kalskahtelusta huolimatta siitä, et koko elämä on seikkailu, jos sen sellasena haluaa kokea. Ainaki meillä täällä pohjosen syleilyssä Suomessa on asiat aika hyvin, kun meillä on oikeus kokea ja nauttia luonnosta täysin rinnoin jokamiehenoikeuksien puitteissa. Tää merkitsee miulle paljon, koska just luontoon “seikkailu” liittyy omissa ajatuksissani siten, et henkilökohtasesti koen kaikkein suurinta seikkailullisuutta juuri luonnossa ja luontoyhteyden ylläpito on miulle tietynlaista suurta seikkailua niin arjessa kuin juhlassa, aallonharjalla kuin -pohjalla. Miulle ei ole parempaa tapaa viettää loma, ku suuntaamalla kotimaan luontoon.
Tosiaan oma elämä noin kymmenen viimesimmän vuoden ajan on ollu jatkuvasti enemmän etukenossa isoihin ja pieniin luontoseikkailuihin ja ihan omasta tahdostani. Tää juontaa jo lapsuudesta, jolloin tykkäsin leirikouluista luontokohteisiin, ite tehdyn kaarnaveneen laskemisesta virtaan ja seikkailuista kavereiden kanssa kotikyläni Joutsenon harjukangasmetsiköistä, mut en sillo vielä täysin käsittänyt kuin paljo todella sainkaan hyviä kokemuksia niistä. Sen vuoksi luonnossa puuhastelu pääs painumaan unholaan nuoruusvuosina kitaransoiton ja rokkimusiikin viedessä kaiken ajan, kunnes varusmiespalvelus aikanaan nosti nuo samat luonnon kaipuun tunteet pintaan. “Ohi on” -hihhulointien jälkeen tulikin oikeastaan samoin tein ruvettua suunnittelemaan, et miten sitä vois omalla vapaa-ajallaan liikkua luonnossa omilla ehdoillaan. Rupesin aktiivisesti järjestämään itelleni aikaa luonnossa seikkaillen. En ehkä ruvennut veisteleemään kaarnaveneitä virtaan, mut esimerkiksi telttaretket toteutettuna lihasvoimin rupes kiinnostamaan.
Yön tai kahden yli kestävät lyhyet jalkapatikat lähitienoiden metsiköissä putkirinkka selässä oli se miten aloin totuttelemaan luonnossa liikkumiseen, koska semmonen mielikuva miulla oli retkeilystä – rinkka selkään ja mettään. Tärkeessä roolissa oli myös samanhenkiset kaverit, joita rupes löytymään ympärille niin tuttavapiiristä kuin somesta sen vallottaessa maailmaa 2010-luvun alussa. Kavereiden kanssa on sittemmin reissailtu ja retkeilty vuosien varrella vaivihkaa seikkailujen laajentuessa melontaan, retki- ja maastopyöräilyyn, talviretkeilyyn, lumikenkäilyyn, polkujuoksuun ja niin edespäin.
Imatralla pyöräreissulla. Kuva: Anssi Tuhkanen
Vuodesta toiseen reissut on myös kurottaneet kauemmaksi kotiseudusta aina Lappiin saakka, mut tää tapahtu hiljalleen reviiriään laajentaen rakkaista koto-Karjalan metistä aina kauemmaksi. Aina on myöskin ollut idea nauttia, kokea ja tutkia, joten retkissä tai liikunnassakaan luonnossa ei oo ikinä ollu kyse itseisarvoisesta pyöräilystä, patikoinnista tai hikoilusta, vaan aina siel on korvan takana joku seikkailullisempi agenda. Piän seikkailun tuoksun ilmassa ja kokemukset raikkaan tuntuisina lähimetsissäkin ettien aina hieman uusia polkuja tai kohteita koettavaksi, haen uusia näkökulmia retkiin, testailen uusia jippoja, tekniikoita ja toki myös varusteita, vaik materialismin roolia pyrinkin minimoimaan vaik monet retki- ja liikuntamuodot onkin aikamoista varusteurheilua lähtökohtasesti.
Varusteurheilun kautta tosiaan päädyin “köyhällä ei ole varaa halpaan” -ajattelun ja muutenkin hieman minimalistiseen kallellaan olevan elämäntyylin vuoksi tutustumaan myös Kelin vaatteisiin ja lopulta vaatteet erittäinkin toimiviksi todettuani myös hakemaan Kelin lähettilääksi, joksi miulla oli kunnia päästä. Lähettilään pesti nivoutuu puolestaan rooliini sisällöntuottajana: Oon tehnyt arjestani enemmän tai vähemmän luontoon kallellaa olevaa seikkailua koska nautin niistä tosiaan, mut aivan yhtä paljon nautin välistä kirjottaa ja kuvata näitä samoja kokemuksia. On vaan mukava palata näihin muistoihin kahvikupin ääressä pidemmän ajan kuluttua ja jakaa tietysti muillekin luontokokemuksiin painottuvaa sisältöä omalla persoonallisella tyylillä höystettynä.
Keli päällä tunturissa. Kuva: Heikki Sulander
Sisällöntuotto ja tarinankerronta on miulle osa harrastusta siinä, missä läskipyörän keskiölaakerin purkaminen tienlaidassa kesken lenkin, joten teen näitäkin ihan tosissaan mut mieluusti. Tekemääni sisältöä ja tarinoitani voi seurata suorittamalla KVG-manööverin hakusanalla “Kokovartalokommando” ja hakeutumalla sitä kautta Youtube-kanavalleni, WordPress -blogiin tai Instagram -tililleni. Pyrin näiden kautta siis jakamaan tätä samaa hyvää fiilistä aina kieli sopivasti poskessa toivoen, että saan tartutettua samaa seikkailullisuutta ees muutamaan muuhun ihmiseen.
Se on miun mielestä vaan seikkailua parhaillaan, että ripottelee sinne arjen keskellekin niitä pieniä erinäkösiä retkihetkiä ja semmosta elämää – suurta seikkailua koostuen monista pienemmistä ja isommistakin seikkailuista – mie haluan elää. Tällei on lähes jatkuvasti mitä kokea ja mieli pysyy paljon virkeämpänä ilman, et aina on ootettava vaan sitä ensi kauden viikon mittaista tunturivaellusta. Nekin tulee aina aikanaan, mut nokipannukahvihetki lähilaavulla kaverin kanssa kuulaana pakkaspäivänä tai rapaa roiskuttava maastopyörälenkki tihkusateisena arki-iltana otsalampun valossa on itelleni tärkeä hetki siinä, missä uuen tunturin nokkaan kiipeäminen. Passaa olla todella kiitollinen, että on ollu mahollisuus tehhä elämästään tämmöstä pientä suurta seikkailua ja ootan mielenkiinnolla, et mitä sitä tulevaisuudessa keksiikään kaiken tän jatkoksi haluavansa kokeilla.
Ehkä kaarnaveneitä taas? Kassellaan kunhan kuluvan talven jäät sulaa.
-Joonas
Insta & Fb
@kokovartalokommando
Blogi:
https://kokovartalokommando.wordpress.com/
Recent Comments